keskiviikko 11. kesäkuuta 2008

Päivä 1

Charlie Dobsonin maailma keinahteli säyseästi puolelta toiselle hänen selkänsä alla.

"Hei setä?"

Tajuisuus palasi vähitellen, kuin usvaverhon lävitse -- ensin tuli keinahtelu; sen jälkeen alapuolelta kuuluva laineiden tyrske ja pään yläpuolella tasaisena toistuva vaimea natina; lopulta kovalla, sileällä alustalla makaamisen tunne.

"Onks setä hereillä?" Tytön ääni. Pienen tytön.

"Mm", Charlie mutisi. "Joten kuten." Hän tunnusteli alustaansa sormillaan. Puisia lautoja.

"Hyvä juttu. Mikä on sedän nimi?"

Charlie avasi silmänsä. Häntä tervehtivät tyttölapsen pyöreät, huolestuneet kasvot. Ne eivät voineet kuulua seitsemänvuotiasta vanhemmalle; niiden isot silmät tuijottivat häntä ja niitä reunustavat pitkät hiukset kutittivat hänen nenäänsä.

"Charlie. Charlie Dobson. Oikeastaan Charles. Charlieksi minua sanotaan."

Tyttö vetäytyy, ilmeisesti vastaukseen tyytyväinen Näkökenttään tuli taivas, josta Charlie päätteli olevan ilta, ja laivan riiki -- puisia mastoja ja puomeja sekä valkoiset kangaspurjeet, joita tuuli pullotti. Hän yritti nousta istumaan, mutta päässä alkoi jyskyttää välittömästi sen noustua kannesta; ehkäpä se oli parasta jättää paikoilleen. Rauhallisia, syviä hengenvetoja. Särky alkoi lievetä, usva alkoi hälvetä. Samalla tulivat kysymykset. Miksi hän oli laivassa? Ja kaiken lisäksi puisessa laivassa - tehtiinkö niitä edes enää puusta?

Muistikin palasi hiljalleen. Charlie oli ollut viimeksi New Yorkin satamassa. Ei, hän oli ollut laivassa, sen jälkeen pelastusveneessä. Ei, hän oli ajelehtinut kohti ei-mitään, keskellä yötä, valtameren kylmässä ja kolkossa pimeydessä...

"Haluuko setä tyynyn? Tai peiton?"

"Tuota. Tyyny kelpaisi. Kiitos."

Pienet jalat juoksivat purjeista päätellen kohti laivan takaosaa - miksi sitä sanottiin? Ahteriksi - ja palasivat hetken kuluttua. Kaksi kättä nostivat Charlien pään varovasti ilmaan, ja sen alle työnnettiin valtava untuvatyyny. Charlien maailma avartui hieman.

Tyttö istui valurautaisen kanuunan päällä ja heilutteli jalkojaan. Hän muistutti jotenkin kaukaisesti satukirjan Liisaa, vaikka hänellä olikin vaaleanpunainen mekko ja hänen hiuksensa olivat ruskeat. Hän katseli Charlieta kysyvin ilmein, ja tästä tuntui, että häneltä odotettiin jotain, hän ei vain tiennyt, mitä.

Hetken kuluttua tyttö sanoi: "Join teetä tovi sitten ja kapyysissä lienee lisää, jos sedällä on jano."

Charlie nyökkäsi. Tyttö hyppäsi kannelle ja juoksi taas pois. Hän palasi, kädessään tinamuki, ja tarjosi sitä Charlielle. Mukista nousevalla höyryllä oli omalaatuinen tuoksu, kuin sekoitus mustaherukoita ja piparminttua.

Charlie yritti jälleen nostaa päätään, mutta laski sen välittömästi takaisin. Tyttö laittoi mukin kädestään. Charlie tunsi, miten häneen tartuttiin kainaloista ja raahattiin laivan vasempaan laitaan (paapuuriin, hän muisti) ja asettettiin istumaan reelinkiä vasten niin, että tyyny tuki hänen selkäänsä. Sitten hänelle ojennettiin taas tinamukia.

"Kiitos."

Tyttö hymyili. Charlie maistoi teetään. Se maistui marjoille, mintulle ja vähän kookosmaidolle. Charlie oli kahvi-ihmisiä, eikä osannut sanoa siitä muuta kuin ettei kyseessä ainakaan ollut Liptonin Earl Grey. Ehkä se oli vihreää teetä. Sisko olisi tietänyt, sisko joi aina vihreää teetä. Mitä teetä se sitten olikaan, se maistui hyvältä, joskin hieman erikoiselta.

"Miksi näytät tollaselta, Charlie-setä?"

"Millaiselta?"

"Tollaselta hassulta."

"Nyt en ymmärrä."

"Kun kattelen sinua, laivaa ei näy."

Charlie ei osannut vastata tähän mitenkään, joten hän otti aikalisää tutkailemalla pyörteitä teemukissaan muka mietteliään näköisesti. "Ehket näe laivaa sen takia, että minä olen tiellä? Hah ha. Hm."

Tyttö kallisti päätänsä.

"En minäkään näe laivaa, kun katson sinua päin."

Tyttö katsoi häntä. Sitten hän katsoi kättään, sen jälkeen laivaa, sen jälkeen jotain, mitä Charlie ei nähnyt. Hän katsoi taas häntä. "Niin kai se on." Tyttö seurasi Charlien teenjuontia. "Mutta ei muut näytä tuolta. Vain minä. Ja Roger-setä. Mutta sitä ei lasketa kun se on lippu."

"Ketkä?"

"Minä ja Roger-setä."

"Ei, vaan ne muut. Ketkä muut?"

"Tom-setä ja Cindy-täti ja Harry-sety ja kaikki. Ne on miehistö. Ne oli merirosvoja mutta nyt ne on pahoillaan."

"Ovatko he sisällä?"

"Jotkut on. Jotkut on kannella. Sinä et nää niitä kun ne on näkymättömiä."

Charlie oli kuullut tästä. Yksinäiset lapset keksivät itselleen mielikuvitusystäviä leikkitovereiksi. Tyttöä kävi vähän sääliksi.

Styyrpuurin puolella aurinko hipoi jo taivaanrantaa. Alkoi kai olla myöhä.

"Mitä sanoit nimeksesi?"

"En sanonut kun et kysyny."

"Anteeksi. Kysyn nyt. Mikä on nimesi?"

"Melissa."

"Selvä. Miten sinä, Melissa, päädyit tähän laivaan?"

"Olin yhdessä toisessa laivassa mutta se meni rikki ja minä jouduin merelle. Harry-setä näki minut ja hyppäsi veteen ja pelasti minut, ja John-setä kiskoi hänet takaisin laivaan köydellä. Niin ne teki sinullekin, Charlie-setä."

Sitä hän olisikin kysynyt seuraavaksi. 'Miten minä päädyin tähän laivaan?' Tyttö oli jo vastannut kysymykseen. Yhtään viisaammaksi Charlie ei silti ollut tullut.

"Johnny-setä sanoi että on ihme, ettet päätynyt Jones-sedän arkkuun."

"Kenen?"

"En oikein tiiä. Se ei ole meidän laivassa niin ehkä se on jossain toisessa laivassa. Miehistö ei taida tykätä siitä. Ne kuulostaa vihaisilta kun ne puhuu siitä."

Charlie katseli riikiä, tarkkaili, miten tuuli tarttui purjeisiin. Hän seurasi ruoria, joka pyöri aneemisesti sinne tänne. "Miten tämä laiva oikein toimii?"

"En minä tiedä."

Mitä se sitten tarkoitti? Kulkiko mokoma pursi taikavoimin?

"Miehistö purjehtii. Minä en osaa, minä kattelen. Joskus ne antaa minun pidellä köysiä, mutta minusta tuntuu että ne yrittää vaan olla kilttejä."

Se selitti kaiken. Laivan toiminnasta vastasivat tytön näkymättömät ystävät.

"Kohta tulee pimeä. Näet miehistön, kun aurinko laskee, kun niitä ei näy kun varjossa. Jos haluat tietää, miten laiva toimii, voit kysyä John-sedältä. Se on kapteeni. Mutta se antaa minun asua kapteenin hytissä ja nukkua kapteenin pedissä. Aika kilttiä, vai mitä?"

Charlie nyökytteli hämmentyneenä. Mielikuvituksen puutteesta tyttö ei ainakaan kärsinyt. Hän katsoi mukiinsa. Se oli tyhjä; enää ei ollut paikkaa, jonne paeta epäymmärrystä.

"Hiukooko sinua?" Melissa kysyi yhtäkkiä. "Kapyysissä on soppaakin. Tein ihan itse. Haluaako Charlie-setä soppaa?"

"Tuota. Olkoon menneeksi, haluan minä."

Melissa katosi taas kapyysiin. Keittoa? Mistä aineksista? Kovin moni ruokalaji ei säilynyt ilman jääkaappia, jollaista tässä aluksessa tuskin oli. Mutta jos niin oli, mitä tyttö sitten söi?

Melissa nousi kapyysin portaikosta, kädessään kulho. Hän tarjosi sitä Charlielle. Keitossa oli perunan ja porkkanan palasia sekä kalaa. Niistä kolmesta kalan alkuperän Charlie ymmärsi suuremmitta ponnisteluitta.

"Vihanneksille piti tehdä jotain ennen kun ne mätäni, ja pyysin Jimmy-setää ja se opetti minua tekemään keittoa."

Kauanko olet ollut täällä?" Charlie kysyi. Hän koemaistoi palaa perunasta. Se maistui tuoreelta.

"En tie. Mulla on kyllä ollut kahdet synttärit."

"Niinkö?" Se merkitsisi yli kahta vuotta. Toisaalta tyttö oli saattanut viettää syntymäpäiviään vaikka joka viikko. "Mistä nämä vihannekset ovat peräisin?"

"Kultainen Kauppias antaa meille niitä kun me kuljetetaan juttuja. Se on mukava. Se on tosi pitkä ja vähän vihreä. Se sanoo, että sitä haukutaan sammakoksi, mutta mummielestä se on tosi ilkeetä ja mummielestä se on tosi komea. Minä en koskaan sano sitä sammakoksi ja miehistökään ei sano. Tykkäisit siitä, jos tapaisit sen."

"Varmasti."

Charlie seurasi painuvaa aurinkoa. Sanottiin, ettei saa katsoa suoraan kohti aurinkoa, mutta se oli laskenut jo melkein kokonaan eikä Charlieta sitäpaitsi enää pahemmin kiinnostanut, minä oli lupa tehdä ja mitä ei. Tässäkin oli sääntö, jota oli hyvä noudattaa, mutta joka ei ollut välttämätön; vähän niin kuin Lontoon suojatiet.

Oli jo paljon pimeämpi kuin silloin, kun Charlie oli tullut tajuihinsa. Siitä ei voinut olla yli puolta tuntia aikaa, vai voiko? Hän oli kuullut, että päiväntasaajan lähettyvillä pimeys tuli äkkiä. Ainakin se oli tulossa nopeammin kuin New Yorkissa. New Yorkissa ei koskaan edes tullut kunnolla pimeä. Charlie seurasi, kuinka taivas tummui ja tähdet syttyivät eloon. New Yorkissa niitäkään ei koskaan nähnyt kunnolla.

"Charlie-setä!" Melissa kuulosti jännittyneeltä.

"Hm?"

"Miehistö näkyy nyt."

Charlie käänsi päätään.

Charlie oli saada sydänkohtauksen.